vauvan syntymä

En ole pitkään aikaan päivittänyt tänne mitään, vaikka aikomus on ollut usein.

Pieni poikamme syntyi laskettuna päivänä 11.4.2018. Synnytystä edeltävinä päivinä olo alkoi olla jo aika tuskainen, ja odottelimme vain merkkejä syntymisestä. Kävimme yhdessä pienellä iltalenkillä joka päivä, lumi oli alkanut sulaa, joten ei ollut enää niin liukasta ja vauhtiakin pystyi lisäämään, eikä tarvinnut köpötellä niin hitaasti kaatumisen pelossa. Oli nimittäin ollut aika liukasta koko talven.

Googlailin vinkkejä synnytyksen luonnolliseen käynnistymiseen, koska tukalasta ja kankeasta olotilasta huolimatta tuntui, että poika viihtyi mahassa niin hyvin, ettei syntyisi vielä pitkään aikaan. :D

Kävin iltaisin saunassa ja touhuilin kuitenkin ihan normaaliin tapaan. Kävelin seitsenkerroksisen kerrostalomme rappukäytävää ylös alas.
Päivä ennen laskettua aikaa yllättäen olo olikin kuin elämäni kunnossa. Mihinkään ei sattunut tai kolottanut. Tein ruokaa normaaliin tapaan ja siivosin talon lattiasta kattoon. Pyyhin jalkalistat ja kyykistelin maassa ilman minkäänlaista ongelmaa.

Kuitenkin saman päivän iltana kymmenen aikaan, kun makasimme mieheni kanssa sohvalla ottaen ihan rennosti, yhtäkkiä lapsivedet menivät ilman minkäänlaista "varoitusta". Olo oli aika epätodellinen, mutta samalla hetkellä ensimmäistä kertaa koko raskauden aikana aloin pienesti jännittämään synnytystä. Vaikka siihen on koko raskauden ajan valmistunut, ja tapahtuma on luonnollinen asia, iski pienoinen pelko siitä, että mitä nyt tapahtuu ja entä jos minä tai vauva emme selviä tästä. Puolison henkinen tuki ja läsnäolo oli alusta asti todella tärkeää.

Soitimme synnytysvastaanottoon, mutta he neuvoivatkin menemään vielä nukkumaan ja tulemaan aamulla näytille, sillä vielä ei ollut minkäänlaisia supistuksia. Yritimme mennä nukkumaan, mutta siitä ei tullut mitään. Lapsivettä tuli jatkuvasti ja mielessä pyöri tuhat asiaa.

Supistukset alkoivat muutaman tunnin päästä. Ne olivat aluksi kevyitä, mutta voimistuivat kokoajan. Supistusten välissä olo oli ihan normaali. Jokaisen supistuksen 'huipulla' taas alkoi tuntumaan, että kipu oli liian kova. Istuin jumppapallon päällä pyyhe jalkojen välissä.
Lähdimme neljän aikaan yöllä sairaalaan. Kätilö sanoi heti, että nyt olet niin kipeä, että tarvitset äkkiä lääkettä. Kävelimme synnytyssaliin ja iskivät heti piikin pakaraan. Olo muuttui aika tokkuraiseksi, mutta kipua en enää tuntenut.

Nukuimme hetken. Heräsin uudelleen kipuun ja sain sitten epiduraalin. Nukuin taas ja kun heräsin valtaviin kipuihin niin lisäsivät lääkettä. Kun kipu yltyi, tuntui, että kaikki ympärillä oleva hävisi ja olisin ollut yksin jossain kuplassa, jossa ei ole mitään muuta, kuin tunne siitä miten paljon sattuu. Mutta Nikke laittoi päänsä mun syliin ja puhu mulle, silitti mua ja se rauhotti ja helpotti oloa. Tajusin ja tunsin vaan, että en ole yksin ja se oli sillä hetkellä tärkeintä. Hänen tuki ja läsnäolonsa oli korvaamaton. ♥

Ei ollut mitään käsitystä ajankulusta. Joku toi välillä jotain syötävää, ja Nikke nukkui mun vieressä ja soitteli kelloa jos tarvitsi. Vessassa käynti oli haastavaa, koska jalat tuntuivat heikoilta epiduraalin takia. Kun ponnistusvaiheen aika oli, tuntui, että työ vasta alkoi. Lääkkeet olivat turruttaneet niin paljon, että oli hieman haastavaa tuntea tarve ponnistaa. Supistuksia seurailtiin enää käyriltä, koska en tuntenut niitä.

Eemi syntyi lopulta klo 18:28. Hän oli iso poika, pituutta 53 cm ja painoa 3990g! Hän oli hyvin virkeän ja terveen oloinen. Sain heti hänet rinnalleni ja siinä sitten ihmeteltiin yhdessä meidän pientä perhettä ja niin paljon toivottua ja odotettua pientä poikaamme. Nikke sanoi heti synnytyssalissa, että näyttää ihan Eemiltä.

Kävin suihkussa ja sillä välin vauva oli isän rinnalla lämpimästi iho ihoa vasten. Sen jälkeen siirryttiin osastolle.

Olin vauvan kanssa sairaalassa 3 päivää - Eemi syntyi torstaina ja pääsimme lauantaina kotiin.
Ensimmäinen viikko kotona oli todella rauhallinen ja helppo. Tuntui, että lapsikin ymmärsi olevansa kotona - nukkui ja hymyili paljon.

Kotiinlähtöpäivä

Fiilis mikä jäi synnytyksestä on hyvä. Sain apua ja tukea aina tarvittaessa, ja se herätti luottamuksen ja turvallisuuden tunteen. Nikelle tuesta ja läsnäolosta olen todella kiitollinen, ilman häntä kokemus synnytyksestä ei varmasti olisi samanlainen. Oli ihana asia, että hän oli mun kanssa saattamassa poikaamme maailmaan. Itsestäni olen myös ylpeä - on ihmeellistä ymmärtää, millaiseen suoritukseen naisen keho pystyy, ja ihana asia, että olen saanut kokea sen myös itse! :)

Ensimmäisellä vaunulenkillä